TOP3-albumit vuodelta 2013:
3.
SOILWORK - LIVING INFINITE
![Kuva](http://i.levykauppax.fi/cover/normal/3/34/346318.jpg?cd)
Göteborgmetalliskenen nykyinen ykkösnimi. Siinä missä Dark Tranquillityt ja In Flamesit ottaa musiikillisesti takapakkia, toinen noista aika tautisen rumasti jopa, pistää Soilworkin 2013 ilmestynyt tupla-albumi turpaan heti avausraidalla. Alkuperäisistä jäsenistähän Soilworkissa on enää Björn "Speed" Strid, sekä takaisin kamariorkesteriin 2008 tullut kitaristi Peter Wichers. Ja nyt näyttäisi, että soitto on hioutunut yhteen bändiläisten
kesken. Ja että Soilwork kuulostaa niin perhanan tuoreelta!
Kyseessä on siis Soilworkin 10. albumi, ja vasta nyt omasta mielestäni Soilwork iskee pöytään sen, mitä siltä on kymmenen albumin verran odotettu. EHJÄN kokopitkän tuotoksen. Ja mikä parasta, Björnin ääni on kuin viini, tuntuu vain paranevan mitä enemmän ikää tulee. Soitto on napakkaa ja biisit toimivat kerta toisensa jälkeen. Jos et ole vielä tähän ruotsalaisorkesteriin tutustunut, nyt on aika!
Soilwork iski aika kovat pohjat julkistaessaan albuminsa alkuvuodesta 2013, ja ajattelin piteleväni vuoden albumia kädessäni jo helmi-maaliskuun vaihteessa. Vaan ei, kaksi tuli ohi. Toinen niistä kuukauden sisällä, ja se albumi on ykkösenä tällä listalla.
Alla olevana kappaleena toimii siis avausraita Spectrum of Eternity. Muita varsin suositeltavia kipaleita levytä ainakin Rise Above The Sentiment, Whispers And Lights, This Momentary Bliss sekä hieman hidastempoisempi Owls Predict, Oracles Stand Guard.
2.
WOLFHEART - WINTERBORN
![Kuva](http://www.pakkotoisto.com/content/attachments/106125d1381502107-368486.jpg.html)
Suomalaisen metalliskenen monitoimimies ja työmyyrä, Tuomas Saukkonen, otti ja heitti Before The Dawnin, Black Sun Aeonin, Dawn Of Solacen, RoutaSielun sekä The Final Harvestin ns. romukoppaan, ja yhdisti musiikilliset lahjansa yhteen tuotokseen, joka sai nimekseen Wolfheart.
Vanhan bändin tuhkista nousikin sellainen jysäys, ettei paremmasta väliä! Winterbornissa on todellakin jokaisesta bändistä parhaat otettu päältä, ja "lyöty kaikki munat samaan koriin". Jokseenkin parhaiten tämän levyn tunnelmat tuovat esiin viimeisen Breathe-kappaleen viimeiset sanoitukset.
"Vaikka aurinko jo nousi
Ja valossa kylpee maa
Jää minussa ei murru sillä sisälläni on vain
Pimeää ja kylmää."
Levy on omaan korvaan täydellinen kuvaamaan, millaista on talvi, kylmyys, jää, lumi sekä pimeys. Puhtaat laulut ovat jääneet tuhkiin, ja tällä levyllä kuullaankin vain Saukkosen murinaa. Joka ei minusta ole ollenkaan huonompi asia. Olen aina arvostanut Tuomaksen murinaa yhtenä planeettamme hienoimmista. Ja tällä levyllä Tuomaksen murinat on komeampaa kuin yhdelläkään aikaisemmalla levyllä! Soitto on jälleen kerran laadukasta tekemistä, ja multi-instrumentalisti Saukkonen sai omaan soitantaansa raikkaan tuulahduksen Mika Lammassaaren (Eternal Tears of Sorrow) kitarasooloilla useampaankin kappaleeseen. Lammassaari kuuluu jatkossa myös live line-upiin Wolfheartissa.
9 kappaletta, lähes 50-minuuttia kestävä debyyttialbumi sopi loistavasti joulu-tammikuun pimeisiin aikoihin, ja hyvin on kestänyt helmikuun ja alkukevään kovan soittorääkin allekirjoittaneen soittimessa. Ja uskallan väittää, että vaikka kesät tämä levy varmaan löytää itsensä hyllystä, niin syksyllä tämä levy on taas päivittäisessä kuuntelussa. Joka kerta tästä löytyy uusia koukkuja ja yksityiskohtia biiseistä, ettei tähän ole kyllästynyt, kuten normaalisti "tehosoitettuihin" albumeihin. Toisaalta, levy saattaa nimenomaan vaatiakin useamman soittokerran, ennen aukeamista täyteen kukkaansa. Vaan kun se tapahtuu, on se veret seisauttavan kaunis ja, noh, kirkas, vaikka "pimeästä" levystä onkin kyse.
Loppuun vielä siteeraus Imperiumin tekemästä arvostelusta:
""Winterborn on Suomen kenties lahjakkaimman raskaan musiikin tekijän tähän saakka vaikuttavin levy"
Allapa olisi sitten albumin kolmosraitana toimiva, eeppisen sellon sisältävä Routa pt.2, jonka nostan omaksi suosikikseni tältä levyltä. Jos muita kappaleita pitäisi nostaa esille tästä, niin avausraita The Hunt, sekä päätösraita Breathe. Winterborn on kuitenkin albumi, jossa ei ole yhtään heikkoa kohtaa, joten rohkeasti koko levy kuunteluun.
Ja se numero 1, jonka löysin, vähän yllättäenkin jo tältä listalta.
1.
Killswitch Engage - Disarm The Descent
![Kuva](http://www.lammaszine.fi/wp-content/uploads/2013/04/Killswitch-Engage-Disarm-The-Descent.jpg)
Ensinnäkin, osasin odottaa että Riston listalta tämä levy tulisi löytymään, mutta että Ristonkin mielestä vuoden kovin levy? Noh, pakko sanoa, että loistava valinta
![Wink ;)](./images/smilies/icon_wink.gif)
Noh, lähtökohdat eivät oikein olleet otolliset tätä levyä odottaessa. Tutustuin KSE:hen Howard Jonesin aikana, ja se oli nimenomaan Howard, joka minut tähän orkesteriin sai ensisilmäyksellä ihastumaan. Pidin Howardia jossain vaiheessa metallimaailman parhaana puhtaann laulun laulajana, ja rääkyminenkin kehittyi ajan kuluessa tasaista vauhtia, että siitä tuli jopa paikoin erinomaisen kuuloista.
Kuitenkin, The End of Heartache-levyn jälkeisillä äänityksillä taso laski karmeasti, kaikesta tuli ennalta-arvattavaa ja junnaavaksi, ehkä jopa itseään toistavaksi. Howard alkoi livenä kuulostaa väsyneeltä ja laiskalta, vähän koneelta. Tarkkaa tekemistä, josta puuttui kuitenkin sisältö. Noh, loppupeleissähän Howardilla todettiin 2. luokan diabetes, joten siinä se Howardin osalta ollut väsymys.
Siinä vaiheessa, kun Howardin poisjäämisestä ilmoitettiin, tuli joku etiäinen, että Jesse palaa takaisin. Aloin tutustua alkuperäisen miehistön tekemään musiikkiin tarkemmin, ja pelonsekaisin tuntein odotin Jessen paluuta mikin varteen. Tiesin, että Jesse tuo raakuutta kyllä lisää, mutta muutaman livekeikan youtubesta katsoneena 2010-luvulta, jossa Jesse on käynyt vetämässä My Last Serenaden, noh, se kuulosti usein aivan hirveältä. Se raivo ja sekamelska jos yhdistettäisiin samankaltaisiin biiseihin kuin Starring Over, The End of Heartache, The Element of One, jotka ns. radiohittibiiseiksi voisi kuvailla, olisi aivan kauhean kuuloista. Näin ajattelin. Mutta...
Se, mihin nämä jätkät jäivät 11 vuotta taaksepäin Alive or Just Breathing-lätyllä, jota pidän nykyään vallan loistavana plattana, saa Howard-ajan jälkeen jatkoa. Biiseissä ei ole sitä radiohittikoukkua, kuten Howardin aikana oli tapana. Bändi sai Jessen liityttyä takaisin uskomattoman määrän virtaa, jonka Howardin väsymys taisi saada kadoksiin.
Heti avausraita, The Hell in Me, pistää blastillaan ja Jessen KEHITTYNEELLÄ karjunnalla sydämen nousemaan kurkkuun. Jesse is back, likaisempana ja raaempana. Puhtaat osuudetkin kuulostivat heti tuoreilta, ja tätä Jesse on kyllä reenannut ja kovaa. Bändi takana soittaa tiukemmin ja raivokkaammin kuin kenties 11 vuotta taaksepäin. Ja nyt puhutaan vain avausraidasta. Mitä tulisikaan vielä vastaan, kun Special Editionissa on 12 raitaa, 2 bonusta, ja 2 livevetoa.
Beyond The Flames, The New Awekening ja In Due Time jatkavat sitten melodisemmalla mallilla, joista Beyond The Flamesissa kuullaan jopa hieman göteborgiskeneen yhdisteltäviä tilutuksia. The New Awekening oli toinen julkaisu youtubeen orkesterilta, ja ensimmäinen oli sinkkuna ja videona julkaistu In Due Time. Molemmat ovat rakenteellisesti semisti samalla kaavalla kulkevia biisejä, vaikkakin erilaisia ovatkin. In Due Timessä tulee mielestäni loistavasti esiin Jessen paluu, ja siinä esitellään loistavasti, mitä Jesse nykyään on, bändin ehkä jäädessä hieman taemmas. Ainoa biisi, jonka voisi sanoa olevan radio soitettavaa materiaalia.
A Tribute To The Fallen oli muutaman kuuntelun jälkeen oma suosikki koko levyltä, eikä vähiten kitaroiden takia. Kitarasoolon jälkeen olin aivan koukussa tähän biisiin, vaikkakin nykyään pidän tätä melkein sinä "levyn heikoimpana lenkkinä".
Turning Point on nykyään elämäni tärkein ja SE fiilisbiisi. Jyräävät kitarat, Jessen karjuminen, ja kertosäkeen sanoitus tekee tästä aivan tautisen kovan biisin. Tietty tuohon sanoitukseen tuo oman mausteensa henk.koht. elämä, josta tekin aikoinaan pystyitte lukemaan Seiskan sivuilta. Ulosottovelat, jotka sain 6.1.2014 hoidettua kokonaan pois. Tämä biisi raikasi aikaansakin lujaa tuon kuittauksen jälkeen.
"This is the turning point the rising of the tide
No fear inside
This is the change that takes the suffering away
No more wasting time"
Levyn ehkä hienointa antia on tämän kappaleen viimeinen kertosäe. Tautisen kaunista kuunneltavaa.
All We Have, You Don't Bleed For Me, The Call ja No End In Sight ovat järjestyksessään loistavasti. Jokainen biisi nostaa itseään toinen toistaan korkeammalle, ja varsinkin The Call on levyn mielenkiintoisimpia rykäisyjä. En tiedä onko se hyvä vai huono, että oma emäntäkin pitää siitä biisistä. All We Have ja You Don't Bleed For Me ovat hieman helpompaa kuunneltavaa, jonka jälkeen The Call ja No End In Sight nostavat mielenkiintoa entisestään. Jonka jälkeen tulee se "pakollinen slovari", josta yleisesti olen pitänyt kaikista vähiten KSE:n historiassa.
Always on jäätävä slovari. Eikä sen jäätävyyttä vähennä vallan loistava musiikkivideo. Tähän on saatu kirjoitettua niin koukuttava tarina, ja Jessen laulaminen saa jälleen uuden ulottuvuuden tässä biisissä. Kun ensikertaa kuulin tämän, tuli heti mieleen, että tässä kerrotaan täysin omasta elämästä ja omista kokemuksista. Kylmiä väreitä aiheuttava kappale.
Time Will Not Remain on viimeinen "normibiisi", ja kylläpä on kaikkeudessaan taas loistava kipale. Adamin kitarakikkailut tuovat hymyä huulille, Jesse antaa jälleen palaa viimeistä päivää, ja kertosäe on koukuttava. Loistava lopetus albumille, mutta vielä ne bonus trackit ja livevedot.
Blood Stains ja Slave To The Machine hoitavat bonus biisien virkaa Special Editionilla. Blood Stains aloittaa, ja näyttää, että varastossa on laajuutta. Tempon vaihdot, jyrääviä kitaroita, tiluttelua, kliiniä ja karjuntaa, lihaksissa tuntuvaa rummutusta. Olisin valinnut jopa normaalille albumille. Slave To The Machine taas on bonuksesi komea, ja vaikka väliosa kahden minuutin kohdalla onkin loistava, en itsekään tätä olisi levylle laittanut. Bonuksena sopii, mutta jää muiden biisien ulkopuolelle.
Liverykäisyinä toimivat Numbered Days sekä My Curse. Numbered Daysissä kuulee, kuinka tautisesti bändi on saanut virtaa, ja minkä määrän raakuutta Jesse on tuonut. Ja sen, ettei se live ole Jessen kanssa mitään sekamelskaa ja yliampumista.
My Curse, tuo Guitar Herosta tuttu ränkytys. Ns. Howardin biisi, jossa kliineissä pitää päästä korkealle, joka eräänlainen Howardin tavaramerkkikin. Jesse ei lähde apinoimaan Howardia, vaan vetää omaan tyyliinsä kähellä huudollaan tämän homman kotiin hanskan kädessä.
Disarm The Decent on erinomainen metalcore-levy. Se on yhtyeen ehdottomasti nopein levy. Raivokas soitto, energia, likaisuus ja soundien ei niin kova tuunaaminen nosti Killswitch Engagen takaisin sinne missä se oli. Pelkäsin bändin hiipumisen olevan lopullista, ja ettei Jesse tuo tarvittavaa bändiin. Kuinka väärässä olinkaan. Bändi on kuin uudelleen syntynyt, ellei ihan sitä, niin ainakin 11 vuotta nuorempi.
Alla musiikkivideot In Due Time sekä Always, että oma suosikkini Turning Point kahden youtubecoveristin ränkyttämänä, mutta biisi kuuluu taustalla.