Ajan kuluksi, kun työt ei hotsita, pukkaa scorchio taas pitkää listaa . Ei täällä muutenkaan mitään tapahdu, joten voin huoletta spämmätä. Alan harrastajan Kotimaiset elokuvat TOP30 (kyllä, niitä löytyi tarpeeksi monta) tän hetken mielialojen mukaan:

1. Maarit Lalli: Kovat miehet (1999) – lyhytelokuva, paras kuvaus suomalaisesta miehestä, joka kuunaan on tehty. Leo Viirretin kässäri. On sukua legendaarisen Studio Julmahuvin legendaariselle Roudasta rospuuttoon –pätkälle.

2. Tapio Piirainen: Siivoton juttu (1997) – oikeastaan tv-elokuva, mutta otan sen tähän, koska tää on vain paras näistä pitkistä pätkistä. Muista tv-elokuvista Ijäksen Katsastus, Painija, Piiraisen Poliisin poika, Köngäksen Liian paksu perhoseksi, vanhat Simpauttaja tai Siunattu hulluus sun muut pääsevät lähelle, mut tää on paras. Tässä on paljon niitä aihioita ja roolihahmoja, joita sitten käytettiin Raidissa. Lehtinen ja Koivula ovat hervottomia rooleissaan.

No OK, mennään asiaan eli ne ”oikeat” elokuvat:

3. Erik Blomberg: Valkoinen Peura (1952) – kaunis leffa, Mirjami Kuosmanen on hehkee ku mikä. Häntä vartenhan tämä tehtiin, Mirjamin oli idea ja kässäriä teki ja taisi ohjatakin, krediittiä siitä ei herunut, kaikki pistettiin ukkonsa nimiin (vastaavia tapauksia on muitakin: Lea Joutseno/Valentin Vaala, Regina Linnanheimo/Teuvo Tulio). Teemana se pelottavin kaikista: naisen sekshuaalishuus, on se kauhia, vähintään naisen on kuoltava, jos halu ei kuole tai sit silvotaan joissain päin sukuelimet semmoseen kuntoon, ettei mieli tee, ja jossain päin huoritellaan, niin eiköhön jo häppee ruumistaan ja halujaan, mokoma. Alistu huorrrra!

4. Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys (1960) – Kaikki svengaa: kepeä kässäri, jossa sopivasti huumoria, jännitystä ja puolihuolimattomasti vähän syvempääkin ajattelua, näyttelijät hyviä, akat ei ole pelkkiä koristuksia, vaan aktiivisia toimijoita (ja perkele kirjaimellisesti, kun murhaajakin on…), ohjaus on sujuvaa, puvustus ehanaa - ja vanha Helsinki on kaunis. Sadistinen Jussi Jurkka, ah! Suomen ykköskoomikko Leo Jokela ja Silimät tummat niin kuin syksyinen yö…yes!

5. Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä (2002) – Kaurismäen tapa yhdistää komediaa ja melodraamaa on kyllä persoonallista. Puhdaslinjaisena auteurina Kaurismäki tekee pitkälti koko ajan yhtä ja samaa elokuvaa, aivan kuten Allen, Lynch, Almodovar jne.

6. Mikko Niskanen: Kahdeksan surmanluotia (1972) – tää elokuva on yhtä kliseinen valinta kuin joku Citizen Kane ulkomaisten filkkojen puolella. Mutta kun ei tätä voi sivuuttaa – lähes dokumenttimainen kuvaus pääosin jo kadonneesta Suomesta. Mutta: ei köyhyys ja ihmisten ahdinko minnekään ole kadonnut – se vain lymyilee espoon ja vantaan keskiluokkaistuneissa lähiöissä hieman erinäköisiin vaatteisiin naamioituneena - ”ennen ihmiset taistelivat köyhyyttä vastaan, nykyään taistellaan köyhiä vastaan”. Mysteeri on tämä: miten Niskanen kykeni näin puhtaaseen ja totuudelliseen roolisuoritukseen, kun myöhemmin hän kunnostautui näyttelijänä enimmäkseen patetian mestarina? No, tiedetään ainakin se, että kuuluisan ampumiskohtauksen filmausta edelsi nukkumattomuus ja ryypiskely (niin kuin tosielämässäkin oli käynyt) ja ilmeisesti lähes transsitila, jossa näyttelijäkollegat jo hieman pelkäsivätkin. Melkoista metodinäyttelemistä…kohta se perkele ampuu kovilla! Tappaa se saatana meidät!

7. Matti Kassila: Hilman päivät (1954) – ihanan hyväntuulinen, 30-luvun maalaiskirkonkylän ja keskiluokan kuvaus kaikkine sen tapoineen ja ihmistyyppeineen. Erinomainen näyttelijäkaarti: mm. Tarmo Manni Seppä Kipalana (”äänikin lähti – se johtuu siitä kun joutuu huutaa niin harvoin”), Tauno Palo hykerryttävän hellyttävänä ukkotuomarina (”se on niin sanoakseni – harvinaista” (että löytää omasta makuuhuoneesta keskellä yötä nuoren, kauniin naisen hiiviskelemästä), Oke Tuuri pirssikuskina (”Ehkä tämä on sitä salapolttoa?” (kun ei missään näy savua, ei tulta, ja tulipalohälytys on kuitenkin annettu), Pentti Irjala Vekkulan Paapana ja ennen kaikkea jylisevä elokuvaohjaajaklisee Edvin Laine osuuskaupanhoitaja Kalervona – älykkäänä ihmisenä hän on varmasti tajunnut, että itseänihän minä tässä näyttelen, mutta onpa ollut pokkaa se tehdä – ja kaiken lisäksi hyvin. Tämä elokuva on pakko katsoa ainakin kerran vuodessa.

8. Risto Jarva: Loma (1976) – toinen kotimainen, jonka pruukaan katsoa lähes joka vuosi. Ilmeisen hyvin kuvastaa 70-lukua, vaatteet ovat ainakin hilpeitä. Antti Litja superhyvä ”nälkää näkevänä Pohjoisen Miehenä” ja Tuula Nyman yhtä hyvänä maanläheisen sankarittaren roolissaan - ”vähän ampuu yli, mut rakastuneen miehen silmissä – miksei?!”.

9. Matti Kassila: Kaasua, komisario Palmu (1962) – pidän kaikista Palmuista, jopa siitä neljännestä, äpärälapsesta, sarjaan ”kuulumattomasta”. Suomalaisessa vanhassa elokuvassa harvinainen homorooli nähdään tässä (Waltaria siis). Muita tietämiäni ovat: kadonneessa? mykkäfilmissä Tuhlaajapoika, ja tietty Vaalan ohjaamassa ja Sillanpään kirjoittamassa Ihmisiä suviyössä -elokuvassa, jossa on Nokia-niminen homopoika. Viittauksia homoihin on saattanut olla muissakin leffoissa, lähinnä negatiivisia. Palmussa homous tulee murhan motiiviksi, mutta homudestahan saattoi noina aikoina pahimmillaan joutua joko vankilaan tai mielisairaalaan, joten kaapissa piti pysyä ja visusti. Persujen taivas siis! Ja Sillanpäänkin tekstissä Nokia menee typeryyksissään tappamaan miehen, mutta motiivina ei niinkään ole homous tai sen peittely kuin yleinen nuoruuden hölmöys. Sillanpään teksti on hyvin myötätuntoinen, btw. Ja tässä Palmu-leffassahan esitellään se legendaarinen Hiljaisten seiväshyppääjien-kerho.

10. Veikko Aaltonen: Tuhlaajapoika (1992) – tää on hirveän 90-lukulainen teos, mutta aihehan on ikuinen. S/M tai AC/DC tai jotain. Kivioja osaa vielä tässä vaiheessa pienieleisen elokuvanäyttelemisen, mihinkä hvettiin se taito sitten katosi? Yliyrittämiseen? Paikka paikoin leffan huumori kirpaisee naurattamisen sijaan, mut naurattaa se sitten kuitenkin.

11. Matti Kassila: Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) – sodassa loppurytäkän hämärissä olosuhteissa suomalaisen sotamiehen ampunut, natsihenkinen kapteeni – hänellehän löytyi esikuva, josta puhuttiin kaikennäköistä - ja lähes yksinomaan huonoa. Siimes on mainio sitkeänä reportterisissinä.

12. Aku Louhimies: Paha maa (2005) – ”anna pahan kiertää, köyhä köyhän haukut saa”. Sulevi Peltola on jälleen kerran aivan mahtava roolissaan, äijä ei taida edes osata näytellä huonosti. Ai niin, olihan se jossain saippuassa, ei nyt sentään salkkareissa, mutta kotikadulla kai?

13. Auli Mantila: Neitoperho (1997) – hyvä kässäri, hyvä musiikin käyttö, lohduton yksinäisyys, irrallisuus teemana eli ikuinen aihe tämäkin. Leea Klemola on roolissaan pelottavan hyvä.

14. Aarne Tarkas: Hän varasti elämän (1962) – pidän tästä leffasta älyttömästi, vaikka se on paikka paikoin hyvinkin kökkö, silti. Kässäri on epäuskottava, mutta näppärä, roolisuoritukset hyviä - tosin Risto Mäkelä on pääroolissa syystä tai toisesta pantu ylinäyttelemään (joskus tällainen toimii, joskus ei). ”On neidolla punapaula”-kansansävelmää on käytetty hyvinkin modernisti. Toivo Mäkelä on mainio typeränä älykkönä. Huumori muutenkin pyörii mauttoman raja-aitoja rymistellen. Tarkasta pidettiin idearikkaana, mutta armottoman boheemina hutiloijana, joka ei jaksanut tehdä mitään loppuun asti. Tää on Tarkaksen paras minun mielestäni.

15. Matti Kassila: Elokuu (1956) – Sillanpään teksti, Toivo Mäkelä (yksi ikisuosikkejani) riipaiseva alkoholistin roolissaan.

16. Teuvo Tulio: Levoton veri (1946) – Tulion hurjia melodraamoja ei kannata ruveta katsomaan, jos ei omaa yhtään huumorintajua. Kaurismäki on paljosta velkaa Tuliolle. Tulion leffat on kuin suomalainen tango Markku Pölösen sanoin – vaihtoehtoja ei ole, tunteet ovat vuoren- ja kyyneleet nyrkinkokoisia kimpaleita. Perkele!

17. Nyrki Tapiovaara: Juha (1937) – suomalaisissa vanhoissa elokuvissa on vähän oikeasti hyviä elokuvia, mielenkiintoisia jokunen (esim. Elinan surma kannattaa katsoa tai Elämän maantiellä (1927), jossa Mussolini nähdään vielä hyvänä jätkänä! voi pojat jos tietäisitte…), Juha on kaunis ja jotenkin hyvin tyylitelty. Sääli, että Tapiovaara kaatui Talvisodassa Sissipataljoonassa pari viikkoa ennen sodan päättymistä. Niin kuin tietysti moni muukin.

18. Mikko Niskanen: Käpy selän alla (1966) – aikansa kohuelokuva näyttäytyy meikäläiselle viattoman kauniina ja raikkaana nuoruuden kuvauksena. Maaseudun rauhassa ja virikkeettömyydessä punnitaan ihmissuhteiden kestävyys ja luonteiden ominaispiirteet. Vain tylsillä ihmisillä on tylsää (oman navan ympärillä haahuilevat Santtu ja Leena), toiset on kotonaan missä tahansa (Timppa ja Riitta) ja tietysti nämä ”syvälliset” haahuilijat nyrpistävät sievää nokkaansa maanläheisille ja leikkisille. Siinä missä Timppa pelastaa ihmishenkeä, Santtu ja Leena käyvät nusasemassa lähipusikossa – kuvastaa hyvin heidän panostaan elämässä yleisemminkin. Huvinahan on tän elokuvan yhteydessä heittää mietelmät siitä, mitä näistä tuli: Leenasta tulee hyvin itsenäinen kirjailija-psykologi, joka elää elämänsä yksin tai korkeintaan menee vanhoilla päivillään kahden aikuisen ihmisen liittoon. Santtu elämäntuskailee ja näyttelee renttua vielä jokusen vuoden, sitten hän tekee nallewahlroosit ja hänestä tulee porvarien porvari. Riitta löytää hyvän miehen, tekee lapsia ja on hyvä äiti ja vaimo. Salaisesti hän aina halveksii miestänsä, haaveilee Santusta ja ihanista nuoruuden kesistä. Timppa valmistuu lääkäriksi, pärjää erittäin hyvin, perustaa perheen, on suosittu ja haluttu seuralainen tutkijaseminaareista maatilan isännän pöytäseuraan asti. Timppa on aina oma itsensä ja tulee toimeen kenen kanssa vain. Autiovuori tekee hyvän roolisuorituksen, Melasniemi on syötävän hyvännäköinen ja tietty Halkola ja Wallasvaara samoin hotteja (kyllä ton ajan poliittisesti trendikkäin suuntaus, vasemmistolaisuus, on vetänyt kuumia tyyppejä puoleensa – nykytrendikkäät Kokoomusmuorit eivät ihan yllä samaan ).

19. Rauni Mollberg: Tuntematon sotilas (1985) - Uskollinen Linnan tekstille, huumoria ei ole väännetty pääosaan, näyttelijät oikeanikäisiä rooleihinsa. Risto Tuorila Koskelana, Paavo Liski Rokkana ja PPP Hietasena onnistuvat erityisesti rooleissaan. Muutama amatöörisuoritus näyttelijäsakissa pilaa kokonaisuutta, mutta tätähän Molle harrasti paljon, halusi ottaa amatöörejä ammattilaisten rinnalle, joskus toimii, useimmiten ei.

20. Spede Pasanen & Vesa-Matti Loiri: Hirttämättömät (1971) – hupaisa kotimainen road-movie. Jo pelkkä idea – kuvataan länkkäri suomalaisella hiekkakuopalla - on niin absurdi, että pelkkää hyväähän tästä voi sanoa. Pöhköä. Nietponimai.

21. Aki Kaurismäki: Arvottomat (1982) – laihan kulkukoiran ruumiillistuma Pellonpää, ja tässäkin jo kadonnutta Suomea.

22. Jack Witikka: Pikku Pietarin Piha (1961) ja Rauni Mollberg: Aika hyvä ihmiseksi (1977) – samaa Aapelin tekstiä eri vuosikymmeniltä. Kannattaa katsoa putkeen, molemmilla on puolensa ja hetkensä. Witikan leffassa erityistä on tuo Pietarin roolissa ollut Tuukka Tanner – yksi onnistuneimpia lapsen tekemiä roolisuorituksia, joita olen nähnyt. Tää poika oli tod. hyvä (kuoli ilmeisesti hyvin nuorena?). Leo Jokela on myös pettämätön!

23. Ritva Arvelo: Kultainen Vasikka (1961) – Maria Jotunin jäätävän kyynistä tekstiä ja Aino Mantsaksen jäätävän kyyninen roolisuoritus. Jo pelkästään sen takia kannattanee tää filkka katsoa.

24. Matti Kassila: Tulipunainen Kyyhkynen (1961) – Tauno Palo viimeisessä leffaroolissaan, upea Helsinki taustalla ja välillä pääosassakin, vähän naiivi mutta hauska kässäri, toimii yllättävän hyvin vieläkin. Kassila on saanut tähän samaa ahdistavuutta kuin mitä absurdeissa, mutta niin merkillisen todellisissa painajaisunissa voi vain olla. Kassila on muuten merkillisen aliarvostettu ohjaaja, vaikka minunkin listalleni tuli monta hänen elokuvaansa.

25. Markku Pölönen: Onnen maa (1993) – Pölösellä on ideoita, mutta hän sortuu usein jaarittelemaan ja painottuu liikaa epäelokuvallisesti tekstiin. Tämä on mielestäni parasta Pölöstä, kunnianosoitus 60-luvun tangohulluudelle. Taipaleen hitit raikaa ihanasti, mutta Ola on ykkönen, Taisto Tammi kakkonen, Taipale kolmonen. Naisista ykkönen on La Laila, kakkonen Tamara Lund, kolmonen Eila Pellinen.

26. Aleksi Salmenperä: Paha perhe (2010) – lupaava on tämä Salmenperä. Ville Virtasen nykyisestä tyylistä näytellä pidän kovasti (Kari Heiskanen on toinen ja Sulevi Peltola kolmas). Ja jossain 80- tai 90-luvun leffoissa (Talvisota?) hän on näytellyt vielä täysin epävireisesti - myöhäinen, mutta sitäkin parempi kehittyjä?

27. Antti-Jussi Annila: Sauna (2008) – noh, mitäs niitä on kotimaisia kauhuelokuvia? Noita palaa elämään, Kuutamosonaatti, Kadunlakaisijat ja ja ja…hyvä yritys tää on.

28. Rauni Mollberg: Maa on syntinen laulu (1973) – Suomen katsoin elokuva tämä taitaa olla vieläkin. Kyllä suomalaiset on erikoinen kansa: synkeä mutta globaalisti katsoen erittäin vapaamielinen - tekniikkahulluja, juuri metsästä pölähtäneitä pohdiskelijoita. Ja tämmöinen groteski, vaikeahko leffa katsotuimpien joukossa, vau!…no, toisaalta toinen osa kansaa katsoo Vareksia ja Pahoja poikia, khöm…

29. Mikko Niskanen: Hopeaa rajan takaa (1963) – Suomessa on tehty jokunen sotafilmi, mutta tällainen sodanjälkeinen seikkailu rajan takana on harvinaisempaa huttua. Mielenkiintoinen ja jännittäväkin aihe. Näyttelijälakon takia pääosiin otettiin tulevat elokuvaohjaajat Veikko Kerttula, Jaakko Pakkasvirta ja Spede Pasanen, joka tekeekin parhaan roolisuorituksensa (ja ainoan vakavan roolin?). Veikkaan kyllä, että noista hemmoista Pasanen on ollut se kovakuntoisin, mutta joutui tietenkin näyttelemään sitä tyyppiä, jolta kunto loppuu kesken – on mahtanut Spedeä ketuttaa, voi rähmä!

30. Pirjo Honkasalo & Pekka lehto: Tulipää (1980) – Maiju Lassilan päätyminen Suomenlinnan yhteishautaan, jonka päälle pistettiin sikala. Murhahan se oli. Lassila on kyllä salaperäinen hahmo, hän on hääräillyt siellä ja täällä, erikoinen persoona, yksi Suomen historian mielenkiintoisimmista. Mikähän siinäkin oli totuus: kuinka pahasti siltä syöpyi iho siitä naisystävän hapon heitosta? Jotkut kertoivat, että munat siinä meni, jotkut taas, että parani niistä vammoista. Noh, Tulitikkuja lainaamassa ja Kuolleista herännyt ovat klassikkoja ja eniten filmattujen näytelmien joukossa.

Kotikadussa oli joo ja oli ihan jäätävän hyvä siinäkin.

Mukava lukea välillä mielipiteitä suomalaisistakin/vanhemmistakin leffoista, eikä aina vaan uusimmista teatteripläjäyksistä. Täytyy kyllä sanoa, että noin pitkä viesti olisi varmaan jäänyt muuten lukematta, mutta kun "kirjailijana" oli scorchio, niin luin kyllä huolella läpi.

Heh, olen katsonut tuon leffan joskus lapsena ehkä kymmenisen kertaa (kirjastosta lainasin), mutta ainoa mitä siitä muistan oli sen naisen joka osasi muuttua peuraksi. Vai miten se nyt meni... Täytyy ehkä katsoa se nyt aikuisen silmin uudelleen ja yrittää muistella millaisin silmin on sitä silloin lapsena katsonut.

Elonetin mukaan kuoli vuonna 1985, 35-vuotiaana.

Mitä tuota vartin verran keskeltä äsken katoin kun Teemalta tuli niin olisko tuo ollut aikansa kuuminta hottia edustanut "eroottinen" pätkä - lappalainen emmanuelle. Parit tissit, munat, pyllyt ja panot sekä kiihkeää herranhenkeä tihkuva saarnauskohtaus oli jo tossakin otoksessa

Pitänee kutinsa nämä pohdinnat. Tämän filkan ja esimerkiksi Tulion Sensuelan kulttisuosion salaisuutena saattaa hyvinkin olla vain ihmisten (lue: miesten) pohjaton ja täyttymätön kiinnostus nähdä tissit hihihii ja yrpää ja illua hihihii. Mutta mä pyrin pois kyynisyydestä ja haluan uskoa, että kyllä ne nyt herrraajjjesta muutakin leffasta hakevat, hakevathan?

Sensuela on tosiaan kulttisuosikki, Tulio vei siinä pakkomielteensä tappiin asti ja meni tyynesti sieltä, missä aita oli matalin tai jo peräti kokonaan romahtanut. Sensuela on hyvä huono elokuva.

Huonoin huono elokuva on Törhosen Insiders. Tai oisko sittenkin saman ohjaajan Riisuminen? (miksei muuten sitä ukot rynnänneet toljottamaan? puhutaanhan siinä riisumisesta ja Eloranta on muistaakseni tissisillään lähes koko elokuvan ajan?)

Huonoin kotimainen elokuva on Levottomat 3 ja sellaisena pysyy. Vittu mitä paskaa.

Omasta mielestä huonoin ja sellaisena pysyy on Levottomat jonka perässä heti Levottomat 3. (jollei tulossa ole vielä Levottomat 4:sta tai hollywood tyyliin remakea alkuperäisestä kakkaläjästä voisin helposti arvata näyttelijätkin)

Näähän on tehty ja saaneet katsojia vain koska "ihmisten (lue: miesten) pohjaton ja täyttymätön kiinnostus nähdä tissit hihihii ja yrpää ja illua hihihii."

BB 2012 muuten oli vähän kuin Levottomien tosi-tv vastine: ku*ipäitä ja panemisia kuvan täydeltä, muusta viis. Aikalailla sellainen millaiseksi kuvittelin joku 2-3 vuotta sitten Suomen BB:n jos Markus Selin olisi päätuottaja.

^Terve Hensley, osuva vertaus kieltämättä tuo BB .

Tuli mieleeeni listaltani pois jäänyt erittäin hyvä suomalainen pätkä eli

Mika Soini: Thomas (2008) - Lasse Pöysti on roolissaan aivan mahtava - pienieleinen, ajateltu ja sisäistetty rooli. Siimes komppaa hyvin. Kahden todellisen leffaveteraanin kohtaaminen.

Joitakin kulttisuosikkeja:

Jukka Virtanen: Pähkähullu Suomi - Luigi Cravattohan on kuin Borgioiden Micheletto, noooot (Sean Harris on muuten hooooot!!!)

Aarne Tarkas: Pekkä ja Pätkä neekereinä - Pätkä kellonviisarina. Tämä oli viimeinen PP-leffa ja se oli sit myös goodbye Pätkä eli Masa Niemi. "Hyvä on olla, kun pää on nolla". Tai jotain.

Visa Mäkinen: Yön saalistajat - perse repee nauramisesta.

Aki Kaurismäki: Calamari Union - 15 frankia ja sit yks Pekka.

Hannes Häyrinen: Iskelmäketju - ihana Wiola Talvikki - kyllä se oli tyylikäs!

Jani Volanen: Rumble - Tommi Korpela ehana tyhjäpäänä - ja niin kuolattavan sekshikkäänä, uuh, mikä body.

Armand Lohikoski: Hei rillumarei - roska on roskaa, sanoi arvostelijat, mutta hah, muistetaanko 40- ja 50-lukujen "laatu"tuotannostakaan muita kuin Blombergin Valkoinen Peura? (joka muuten palkittiin mm. Cannesissa, todella harvinaista suomalaista herkkua, Kaurismäki on toinen palkittu, ehdolla suomalaisista on olleet ainakin Kassilan Elokuu ja Honkasalo/Lehdon Tulipää, kunnia siis sekin, ja lyhytelokuvista Nuorvalan Hermoprässi palkittiin joskus vuonna kuokka ja kirves) Kepeämmät ja/tai akkojen leffat haukuttiin aina, mutta kappas, kappas Puupää-leffat muistetaan yhä ja Tulion tuotanto on myös kokenut uuden tulemisen ja arvon palautuksen. Että sillee se menee, arvaamattomia ovat tulevaisuuden tiet, mitkähän leffat meidän ajasta jäävät elämään vai jääkö mitkään? Veikkaan, ettei juuri mitään.

Muistanko väärin mutta eikö tämä ole se filkka missä Hande ja Isokynä tekevät pienet roolit?

Korpela olikin oikeastaan ainut hyvä asia tuossa leffassa.

Tein muuten heti ton edellisen postaukseni jälkeen google haun sanoilla "kim sainio"
Ja eikös sieltä tullut vastaan 2006 Talkshowssakin vieraana olleen Mattiesko Hytösen kolumni vuodelta 2007 "Mari Kakon mies on puhunut"
http://www.iltalehti.fi/kolumnistit/200 ... 2_k7.shtml

"...Kim, kaikki eivät tiedä, että me olimme työkavereita vuosia sitten. Minä juonsin Päivän Lööppiä ja sinä kuvasit sitä. Me ajoimme ympäri Suomea farmari-Volvolla. Se oli Solar Filmsin auto, jonka ylin pomomme Markus Selin oli jostain hankkinut..."

Sainion Selin ja Solar Films historia oli ainakin itselle ihan uusi juttu.

Kyllä, muistat oikein. Ja Heinis oli ja Kuosmanen, Pellonpää ja Petelius ja ketä kaikkia. Matka Kalliosta Eiraan oli monille viimeinen matka, ja hengissä selvinneet yrittivät pelastautua Eestiin.

Tänä vuonna on vihdoin katsottava se Rare Exports. Tuleekohan se joulun aikaan telkasta, tietääkö joku?

Odotan siltä leffalta aika paljon ja pitääpä pistää tänne heti arviota siitä kun sen katson!

Juuri mitään varmaan jää. Veikkaan et Kaurismäen jutut jää. Poikkeuksellisa ne kumminkin ovat. Mutta silti kuvaavat mielestäni osuvasti suomea, ja suomalaisia.
http://www.youtube.com/watch?v=tKgOhbBIKu4

Jos lasketaan uunot meidän aikaan, niin niiden uskoisin jäävän elämään.

Orkku: En tiedä tuleeko. Mutta älä liikoja odota, vaikka hyvä leffa se lopulta on